keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kun puhumme johtamisesta, mistä emme puhu?

Haluan jakaa mainion lukukokemuksen, jonka olen hiljattain kokenut. Sen tarjosivat minulle Keijo Räsänen ja Marja-Liisa Trux kirjallaan: TYÖKIRJA, ammattilaisen paluu (Kansanvalistusseura 2012). Kirjoittajat ovat ansioituneita tutkijoita Aalto yliopiston kauppakorkeakoulusta. Kirjasta on moneksi ja saisin siitä blogiin aiheita seuraavaksi 10 vuodeksi, mutta nostan nyt esille yhden herkullisen palan.

Kirjoittajat puuttuvat johtamispuheeseen ja johtamisoppeihin, joista pääsee osalliseksi, kun on työelämässä, lukee lehtiä, kirjoja ja katselee televisiota. Räsästä ja Truxia häiritsee johtamisoppien osin tietty yksipuolisuus. Näkökulma johtamisessa on usein työn johdon ja heidän palkkaajiensa. Sanaa TYÖ vältellään ja se korvautuu liiketoiminnalla, johon tarvitaan työpanosta ja työvoimaa sekä inhimillisiä resursseja. Puheessa häviää inhimillinen puoli ja työn areenat siistiytyvät pois elävistä ihmisistä. Toimintaa kuvataan prosessien tehostamisella, asiakkuuksien kehittämisellä ja työvoiman määrän sopeuttamisella. Meininki on kuin vanhan, tutun joululaulun sanoissa: "...laps hankeen hukkuu, unhoittuu".

Onko edessämme sovittamaton pulma: ihmisten johtaminen (lue: ihmisten kohtaaminen) vs. organisaation ja liiketoiminnan johtaminen? Eikö samaan viitekehykseen mahdu johtamisopeissa inhimilliset ihmiset ristiriitaisine odotuksineen, kokemuksineen ja toimineen sekä tuloksellisuus, strategiamaailma, suorituksen johtaminen jne. intresseineen ja käsitteineen? Olemmeko törmänneet tutkimuksiin, jotka vievät rinnan kumpaakin puolta ja pyrkivät ymmärtämään näiden välille syntynyttä jännitettä? Harvassa taitaa olla... Samoin on laita johtamisen ympärille kietoutuneen kehittämispuheen ja handbook-materiaalien hengen hedelmien.

Oiva havainto on kiinnittää huomionsa niihin verbeihin, joita käytämme mm. strategiaprosessin etenemisen suhteen organisaatiossa. Silloinhan jalkautetaan, valutetaan ja viestitään alaspäin, kun tavoitteena on, että koko yhteisö ottaa omakseen strategian. Melkoista paradoksien juhlaa, täytyy todeta.

Olemmeko kokeilleet, miltä näyttää ja kuulostaa jaetun johtamisen tarjoamat mieli- ja kielikuvat? Jospa johtaminen ja johtajuus ovatkin johtamistoimintaa, johon kaikki olemme osallisia. Huomatkaa: meitä ei osallisteta (vedetä korvista mukaan) tai emme osallistu ( hyppää johonkin mukaan), vaan koemme osallisuutta ja sitä myöten vastuuta toiminnastamme yhteisön jäsenenä. Johtamistoiminnan piirissä ovat asetetut ja osoitetut johtajat sekä yhteisön muut henkilöt, jotka panostavat yhdessä kehiteltyyn, koeteltuun ja valittuun suuntaan. Tosin tilalle tulevat silloin sellaiset verbit kuten: neuvottelu, jakaminen, yhteiskehittäminen ja yhdessä oppiminen. Tiedän, että paljon on tehty tutkimusta ja kehittämistä jaetun johtamisen puolesta, mutta voisimme ottaa rohkeammin käyttöön sen myös työkielessä. Uskon, että sillä on yhteys asenteisiimme, tekoihimme ja toistemme kohtaamiseen.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta Kimmo

2 kommenttia:

  1. Hei Kimmo,
    Tämä on tosiaan mielenkiintoinen näkökulma, tämä johtamispuhe - miten asiat ilmaistaan ja ja mitä sanoja puheessa käytetään. Itseäni tämä asia liippasi, kun luin Sjöstrandin (1997) kirjan muutamia vuosia sitten: Two Faces of Management: the Janus Factor. Siinä tuodaan hyvin esiin muun muassa se, miten johto alkaa puhua samaa kieltä, miten se toistaa ja toisintaa tuttua sanomaansa, samalla halutaan palkata 'kavereita', 'hyviä tyyppejä', jotka käyttävät samaa kieltä, halutaan samanlaisia etuja kuin muilla jne. Toiston kautta sanoma ja käytetty kieli vahvistuvat. Stategiapuheen tulee liiketoiminnassa ja työn teossa johtaa tekemisen tasolle ja kannatan myös lämpimästi sanoja neuvottelu, jakaminen, yhdessä tekeminen ja oppiminen....ja uskon näiden sanojen toimivan parempana työkielenä kuin nykyisin yleisesti puhuttu liikkeenjohdon 'papukaija-kieli'.
    Helleterveisin,
    Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Niina!

      Totta, toistot puheessa, jolla haluamme vaikuttaa tai ohjata "oikeaan ja ainoaan" suuntaan ovat vanha kikka. Perustuihan se Pavlovin koirakoekin toistoille. Eli haiseeko ehdollistaminen ohjailevissa toistopuheissa. Toisaalta jaetun johtamisen puhemaailmaa ei saisi jäädä puhemaailmaksi, sillä vasta sanoista tekoihin siirtyminen on todellista. Tämä onkin usein tuskallisen vaikeaa ja poisoppiminen on kivuliasta. Kyseessähän on usein luopumisen taito ja viisaus, kun on kyseessä valtakysymykset.

      Missä kohdin yhteisön ja organisaation toiminnassa on järkevää vallan jakaminen, yhdessä tekeminen ja milloin kaivataan yksilön tekoja? Onko tätä vaivauduttu miettimään oikein kunnolla koskaan niin yksilöjohtamisen kuin yhteisöllisyyden kannattajien leireissä?

      T: Kimmo

      Poista