Loppukesän tervehdys kokemusasiantuntijat!
On hyvä aika käynnistää omaa aivotoimintaa rentouttavan ja uusia kokemuksia täynnä olevan kesän jälkeen. Virittelin päänuppia kesällä mm. lukemalla räväkän ja kirjoittajien toiveiden mukaisesti ajatuksia herättävän pamfletin LIBERALISMIN PETOS. Tekijät olivat Timo Hännikäinen ja Tommi Melender. Tekstit ja ajatukset olivat lennokasta, vahvaa ja sopivalla tavalla ärsyttävää. Ei sinänsä ihme, miehet ovat kirjailijoita, runoilijoita jne...
Erityisesti minua liikautti kritiikki yhteisöllisyyttä ja keskustelukulttuuria kohtaan. Siihen on syynsä, sillä olen työssäni ja tutkimustoiminnassani kollegoiden kanssa kovasti puhunut yhteisöllisten työkulttuurien, johtamistapojen sekä tulkintafoorumien puolesta. Kirjoittajat puhuvat ryhmäharhoista, joissa uskotaan, että eri näkökulmat neuvottelevat keskenään ja lopulta päädytään parhaaseen ratkaisuun. Kollektiivisen älyn nimeen vannotaan ja uskotaan sen kykyyn tuottaa älykkäitä ratkaisuja. Kirjoittajat sanovat, että joukkojen viisaus ei automaattisesti toteudu.
New Yorkerin journalisti James Surowieckinin mukaan ryhmälle täytyy asettaa tiukkoja reunaehtoja, jos halutaan tavoitella uskottavia tuloksia. Lista on seuraava: joukkojen jäsenten on oltava näkemyksissään itsenäisiä, joukon on oltava monipuolinen ja tiedettävä jo jotain valmiiksi kohteena olevasta ongelmasta. Riskinä on edelleen se, että asiantuntijaryhmät alkavat kollektiivisesti jäljittelemään alun perinkin harhaista toimintatapaa. Jos kollektiivinen äly voi toteutua vain tiukkojen reunaehtojen nojalla, mitkä joukot ovat viisaita ja mitkä eivät? Trimmattu ja valikoitu ryhmä on hyvin äkkiä eliittijoukko. Sen sijaan avoin, rajaamaton ryhmä on altis disinformaatiolle ja manipuloinnille. Löytyvätkö nämä viimeksi mainitut ryhmät sosiaalisen median kirjavista keskustelupalstoista harrastamassa mielipiteenvaihtoa yhteiskunnallisista ja poliittisista ongelmista? Olenko rajautunut yhteisöllisyyttä jahdatessani tutkimaan, analysoimaan ja kehittämään ns. asiantuntijaeliittijoukkojen maailmaa? Vaikka puhun suu vaahdoten mosaiikkimaisuudesta ja sen hyödyntämisestä työyhteisöissä, saattaa olla niin, että tutkimieni heterogeenisten yhteisöjen taustalla on yllättävän paljon homogeenisyyttä suhteessa työhön, esimiehiin ja kollegoihin.
On hyvä välillä kuljettaa itsensä omien ja toisilta omaksuttujen käsitemaailmalihamyllyjen lävitse ja koetella suhdetta niihin. Asiantuntijayhteisöissä tapa tuottaa yksityistä ja yhteistä todellisuutta on yhä edelleen puhe, kieli, sanat. Jotta saamme aikaan kollektiivista professionaalista toimintaa ja uusia avauksia, tulee meillä olla henkilökohtaista kykyä tulkita työtämme. Jos kykenemme vastaamaan miten teen?, miksi teen? ja mitä teen? (Räsänen & Trux 2012) olemme lähestyneet omia pohjimmaisia oletuksia ammatilaisuudestamme ja työstämme. Samalla meillä on valmiutta kohdata muita saman ja eri alan ammattilaisia, joiden kanssa ratkomme yhteisesti ongelmia ja luomme uutta. Taidan sittenkin pitää kiinni järkevistä yhteisöllisistä toimintatavoista ja tulkintaosaamisesta henkilökohtaisella ja yhteisötasolla.
Muskettisoturien hengessä Kimmo
Voi olla, että ihan vielä kaikkia kesäpölyjä ei ole pyyhitty aivoista, mutta juuri tänään olen syvällä monimuotopedagogiikassa. Keskeisin kysymys on ihan arkinen: miten yhteisöllisyys toteutuu opintokokonaisuuksissa, jotka toteutetaan pääosin verkkoympäristöissä silloin kun käytössä ei ole ryhmiä perinteisessä mielessä, kasvokkaisia tapaamisia vähän ja prosessit ovat aika lyhyitä?
VastaaPoistaVaihdan siis näkökulmaa enkä näinä ammattikorkeakoulujen rakennemuutosten aikoina juuri nyt jaksa pohtia organisaation ja johtamisen kysymyksiä, joissa yhteisöllisyyttä on todella helppo kritisoida (tästä huolimatta pidän yhteisöllisyyttä myös organisaatioiden voimavarana - jopa kipeissä tilanteissa).
Periaatteessa ihan samat lainalaisuudet taitavat päteä oli ryhmä millainen tahansa ja päämääräkin kovasti määrittelee toimintaa. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalisen median ryhmistä ja yhteisöllisyydestä on jo löydetty joitakin erityisiä piirteitä (vrt. erityiset eettiset haasteet)- mihin viittaatkin.
Olen erityisen kiinnostunut siitä, miten pääosin verkossa tapahtuva opiskelu voi muodostua prosessiksi, sisältää hyvää yhteisöllisyyttä sekä tiedonmuodostuksen ja oppimisen että keskinäisen tuen mielessä. Puhunkin varmasti nyt enemmän siitä ihmisten kohtaamisesta ja kohtaantumisesta. Joitakin toiveita herättäneitä periaatteita ja rakenteita olemme saaneet syntymään ja jopa toimimaan.
Yhteisöllisyys ei välttämättä opinnoissa ole kovin hyvin käyttöön otettu voimavara edes silloin, kun toimitaan perinteisillä tavoilla. Se ei myöskään ole itsetarkoitus, mutta on varmasti merkityksellistä juuri mainitsemassasi mielessä: siinä hankitaan valmiuksia yhteistyöhön verkostoissa, opitaan ehkä kyseenalaistamaan omaa ajattelua, uskaltaudutaan kuuntelemaan erilaisia ”ääniä”, joskus päästään jopa dialogeihin. Riidatkaan eivät ole harvinaisia, mutta ne hyvin hyödynnettyinä voivat toimia myös oppimisen mahdollisuuksina. Opiskelijoiden näkemysten mukaan tällainen yhteiskehittely on oppimista edistävää ja rohkaisee oman ajattelun esille tuomiseen. Ehkä se on jopa analoginen organisaatioiden yhteisöllisyydestä syntyneiden kokemusten kanssa.
Vinkiksi muuten: Anna-Liisa Karjalainen Diakista väittelee Joensuussa 18.8. klo 12. Väitöskirjan nimi on Elettyä ymmärtämässä http://wanda.uef.fi/vaitokset/uef_vaitos2.php?id=394. Hän on kerännyt aineistonsa sosionomitutkintoa monimuotoistaessa. Siinä on mielenkiintoinen näkökulma opettajaryhmän kehittävään yhteistyöhön ja vahvaan tutkimukselliseen orientaatioon. Tämä tutkimus porautuu tarkastelemaan opiskelijoiden omaelämäkerrallisia ja ammatillisia reflektiotekstejä ja niiden merkitystä, mutta sen konteksti on ammatillinen koulutus ja ammatillinen kehittyminen.
Terv. Marjo