perjantai 25. marraskuuta 2016

Kameleonttimainen korkeakouluopettajuus




Korkeakoulupedagogiikan kehittämistyön parissa olen huomannut, että uusi opettajuus -käsitefraasia käytetään huolettomasti, jopa mantranomaisesti. Sen käyttäjät usein ilmentävät yksittäisen opettajan pakkoa muuttua, kun toimintaympäristön muutostsunamit vyöryvät päälle. Muutoksen suuntakin on selkeä ja yksinkertainen. Totuus (jos sellaista löytyy) lienee kompleksisempi. Ammattikorkeakouluopettajan työn toimintaympäristöjen moninaisuudesta johtuen työhön kohdistuvat paineet ja odotusarvot ovat usein toisilleen vastakkaisia. Ne luovat ristiriitaisia käsityksiä tulevaisuuden ”oikeasta suunnasta”.
Korkeakouluopettajuus on välitilassa. Muutosvaatimukset ja teemat ovat toisilleen ristikkäiset ja suuntavaihtoehtoja on useita. Korkeakoulun kyky löytää balanssi koulutuspoliittisten odotusten, talouden, työelämän vaatimusten ja korkeakoulun oman profiilin välillä on haastavaa. Näin ollen myös pedagoginen johtaminen on puristuksissa ja osin välitilassa. Olen useissa kehittämishankkeissa havainnut, että johtajat ovat usein hämmentyneitä, kun opettajisto odottaa ja vaatii selkeitä linjauksia työtä ohjaavista elementeistä. Rohkeus priorisoida ja linjata oman korkeakoulun toimintaa haastaa niin opettajat kuin pedagogisen johtamistyön.
Tutkimme (Mäki, Vanhanen-Nuutinen, Guttorm, Mäntylä, Stenlund & Weissmann 2015) viiden ammatillisen opettajakorkeakoulun voimin opettajankouluttajan työn tulevaisuutta. Saadut tulokset voi hyvin linkittää suoraan korkeakouluopettajan muutoshaasteiksi. Tutkimus kohdistui AOKK:n 65 yhteistyökumppaniin, kahdeksanhenkiseen koulutuspolitiikan ja ammatillisen koulutuksen asiantuntijapaneeliin sekä 156 ammatillisen opettajakorkeakoulun työntekijään. Nostan tutkimuksestamme viisi vaihtoehtoista skenaariota, jotka luovat ristivetoa korkeakouluopettajan työn muutoksille:
1) Status quo
2) Yksilöllistymisen vahvistuminen
3) Yhteisöllisyyden vahvistuminen
4) Monimuotoiset oppimisympäristöt
5) Osaamisen ylivalta
Status quo -skenaario pyrkii takaamaan korkeakoulukeskeiset toimintatavat ja niitä pidetään oikeina ja toimivina malleina. Tähän skenaarioon kytkeytyy myös tapa kieltäytyä näkemästä edessä olevia muutoksia ja niiden vaikutusta opettajan työhön. Skenaario johtaa nopeutuvalla vauhdilla irtaantumiseen muusta työelämästä ja sidos työn ja oppimisen välillä heikkenee.
Yksilöllistymisen vahvistumisen skenaariossa opettajan pedagogista toimintaa ohjaavat opiskelijoiden yksilölliset tarpeet, kiinnostukset ja päämäärät. Nykyiset henkilökohtaistamisen ja räätälöinnin vaatimukset ovat osa kehitystä. Vaatimukset räätälöityihin oppimisen ja osaamisen ratkaisuihin tekevät tulevaisuuden opettajasta personal pedagogical trainerin, jonka valmennuspalveluita voi saada omiin ammatillisiin tarpeisiinsa.
Yhteisöllisyyden vahvistumisen skenaario korostaa yhteisesti jaettuja päämääriä, vastuullisuutta ja yhteistoiminnan merkitystä pedagogien työssä. Opettajan työ muuttuu yhä enemmän osaamisen jakamisen ja yhteiskehittelyn suuntaan. Työn autonomisuus vähenee ja opiskelijoiden, yhteistyökumppaneiden sekä elinkeinoelämän toimijoiden osuus kasvaa työn suunnittelussa, toteutuksessa ja tuotosten arvioinnissa. Asiakkaista ja tilaajista tulee hetkellisiä opettajan työn yhteisöjä, rahoittajista tulee hetkellisiä työnantajia ja työyhteisön jäsenyys muuttuu työn yhteisöjen jäsenyyksiksi. Monimuotoistuvaa yhteisöllisyyttä edistävät teknologiset ratkaisut kuten pilvipalvelut, virtuaaliset toimintaympäristöt ja alustat.
Monimuotoistuvat toimintaympäristöt ovat sidoksissa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vahvistumiseen. Tämä skenaario haastaa ammatillisen opettajan kyvyn hallita ja hyödyntää kulttuurisen monimuotoistumisen ja vuorovaikutuksen lisääntymisestä johtuvia ristiriitaisia tilanteita. Jotta monimuotoisuus kulttuurisissa konteksteissa muuttuu rikastuttavaksi osaamiseksi, tarvitsee pedagogi kykyä tunnistaa kulttuurit, niiden erot ja hyödyntää erilaisuus synergiaksi. Toimintaympäristöjen tulevaisuuskuvassa oppimisen teknologisoituminen on keskeinen tekijä. ”Kaikkiallisen oppimisen” tunnusmerkit ovat kokemuksellisuus, elämyksellisyys, kilpailullisuus ja pelillisyys.
Osaamisen ylivallan skenaariossa osaamisen merkitys haastaa formaalin koulutuksen, opetuksen ja oppimisen tuloksena saadut tutkinnot. Osaamista hankitaan tulevaisuudessa entistä enemmän nonformaalisti ja informaalisti. Opettajan työssä korostuvat osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen taidot yksilön eri työ- ja elämänpiirin alueilta. Fokus siirtyy työelämän odotuksiin reagoivan työelämälähtöisyyden sijasta työelämän kanssa aktiivisesti osaamista tuottavaan työelämäläheisyyteen.
Korkeakoulun toiminnan konteksti on tulevaisuudessa entistä monikytköksellisempi. Useat eri muutosvoimat, mahdolliset tulevaisuuspolut, asiakkuuden ja työkumppanuuden rajojen hämärtyminen, oppilaitoskeskeisyyden murtuminen ja työn paikkojen painottuminen oppimisen konteksteina korostavat monikytköksellisyyttä, kerroksisuutta sekä keskinäisriippuvuutta. Tämä vaatii toisenlaisia taitoja niin opettajilta kuin pedagogiselta johtamiseltakin.
Korkeakouluyhteisöllä tulee olla toimintaympäristönsä kehittymisen suhteen kykyä nähdä tulevaisuuteen. On kyettävä löytämään potentiaaliset tulevaisuuskuvat, muodostettava yhteinen ymmärrys mahdollisista skenaariopoluista ja rakennettava yhteinen ja yksilöllinen osaaminen tämän ymmärryksen varaan, heikkoja signaaleja unohtamatta. Tämä edellyttää rohkeutta valita tulevaisuuden seireenien kutsuista omat polut. Pedagoginen johtaminen ja monimuotoistuva korkeakouluopettajuus ovat sidoksissa toisiinsa.
Lopuksi kurkistus kristallipalloon: Ovatko Pedagame Designer, Pedagame Leader ja Pedagame Entrepreneur tulevan korkeakouluopettajan uusia statuksia?
Viitattu tutkimus: Mäki, K., Vanhanen-Nuutinen, L., Guttorm, T., Mäntylä, R., Stenlund, A. ja Weissmann, R. 2015. Opettajankouluttajan osaaminen – ammatillisen opettajankouluttajan työn tulevaisuus 2025. Haaga-Helian julkaisut. Unigrafia, Helsinki

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Autonomian menettäminen pelottaa ja kiukuttaa



Minun työni, minun opetukseni, minun tuntini, minun substanssiosaamiseni, minun pedagogiikkani, minun ammatilliset kehitystarpeeni. Tätä listaa voi jatkaa pitkään, jos haluaa perata opettajan kaikkein pyhintä – autonomisuutta. Lukuisat opettajan työhön ja opetusalan organisaatioihin kohdistuneet tutkimukset (mm. Coldron & Smith 1999, Hargreaves 1999, Laakkonen 1999, Hakkarainen et al 2002, Auvinen 2004, Helakorpi 2007, Savonmäki 2007, Lehtelä & Viitala 2007, Brown 2008, Mäki et al 2012, Mäki 2012, Vähäsantanen 2013, Marttila 2015) nostavat esille opettajan vaatimukset työn autonomisuutta kohtaan. Muutostilanteissa kolahtavat vastakkain tarve muuttaa työtapoja ja osaamista sekä opettajan tarkkaan vaalima työn autonomisuus. Ainakin korkeakouluvinkkelistä asiaa katsoessani muutoksen tuulten osuessa autonomisuuden reviireille kehittyy nopeasti räjähdysaltis tilanne.


Kompleksinen toimintaympäristö haastaa yksilön autonomisuuden

Useissa kehittämishankkeissa kehittäjänä ollessani olen tehnyt havaintoja pedagogien suhtautumisessa työnsä muutospaineisiin. Yksilökeskeisyyden ja autonomiavaatimusten välille voi kovin usein vetää yhtäläisyysmerkit. Opettajan käsitys työn muutoksesta, työmuotojen ja työtapojen kehittämisestä ovat osalla vahvasti sidoksissa yksilökeskeisyyteen. Kyseessä on silloin opettajan autonomisuuden edistäminen - ei tiimien tai organisaation autonomisuuden kehittäminen. Kun opettaja tekee työtään persoonallaan ja työkaluna oppimisen edistämiseen on opettaja itse (ei vasara, mitta, tietokone…), tulee työstä henkilökohtainen asia. Opettaja näkee, että hänellä on yksinoikeus työn suunnitteluun, opettamiseen, oppimisympäristön luomiseen, arviointiin jne.

Nämä edellä mainitut opettajan työtä koskevat syvimmät olettamukset kohtaavat jatkuvasti korkeakoulun muuttuvat toimintakentät. Korkeakoulut toimivat yhä enemmän ennakoimattomassa toimintaympäristössä. Snowden ja Boone (2007) jäsentävät organisaatioiden toimintaympäristön neljään: Yksinkertainen toimintaympäristö, monimutkainen toimintaympäristö, kompleksinen toimintaympäristö ja kaoottinen toimintaympäristö. Toimintaympäristöt haastavat kyvyn ennakoida, havainnoida, analysoida, reagoida, kokeilla ja toimia. Yksinkertaisessa toimintaympäristössä on aikaa havainnoida ja analysoida odotuksia, tarpeita ja toimintaa. Sen sijaan kompleksisessa ja hetkittäin kaoottisessakin toimintaympäristössä on autonomisuutta vaativa opettaja vaikeuksissa.
Korkeakoulun kompleksinen toimintaympäristö ja sen odotukset haastavat opettajan autonomisuuden monella tapaa. 

Korkeakoulu ei ole enää yksinäinen linnake, johon opiskelijat hakeutuvat päätoimisesti opiskelemaan, asettaen opinnot intresseissään muita ylemmäksi. Vaatimukset osaamisperustaisuudesta ovat jo jonkin aikaa kohdistuneet korkeakouluihin ja joka talossa on laadittu osaamisperustaisia opetussuunnitelmia. Käytännön ratkaisut eivät kuitenkaan ole edenneet yhtä vauhdikkaasti kuin kirjoitetut OPSit. Aito työn ja opintojen integrointi ottaa haparoivia askelia ja tenttikulttuuri pyrkii jarruttamaan kehitystä. Työelämäläheisyyden vaatimus sekä tutkimus- ja kehittämistoiminta työelämän kanssa eivät anna opettajan olla oman työnsä herra tai rouva. Maksullinen hanke- ja kehittämistoiminta vaativat pedagogeilta kyvykkyyttä verkostoitua, tuotteistaa ja toimia monimuotoisissa oppimisen ympäristöissä.


Luopumisen tuska synnyttää vihaa

Muutos on tunnetusti joillekin meistä mielenkiintoinen haaste, toiset pyrkivät selviytymään ja kolmannet tuntevat sen edessä ahdistusta ja turvattomuutta. Pelko oman työn autonomisuuden menettämisestä saa opettajan käyttäytymään usealla tavalla. Ikävintä on ollut havaita syvää vihaa ja raivoa, joka kohdistetaan sumeilematta esimiehiin ja kollegoihin. On toki inhimillistä olla huolissaan oman osaamisensa riittämättömyydestä, toisaalta on epäinhimillistä ahdistaa oman pelon valtaamana kollegaa. Merkillistä on, että yhteisössä suodaan häiriköinnille tila. On paradoksaalista, että ihmissuhdeammatissa toimiva, koulutettu pedagogi käyttää osaamisensa vihanpurkauksiin eikä suuntaa energiaansa oman muutoksen edistämiseen. Epäasialliseen käyttäytymiseen on puututtava. Tässä on johtamistyön paikka. Vihan vimmassa käyttäytyvän opettajan edessä ei saa jäätyä. Ajassamme pitkään vaikuttanut jaettu johtajuus ei tarkoita puuttumattomuutta.

Tämän kriittisen tarkastelun ohella toki tiedän ja olen saanut sen myös nähdä, että meillä korkeakoulukentällä on myös yhteisöä rakentavia opettajia. Opettajia, jotka integroivat oman kehittämisensä korkeakouluyhteisön ja sen toimintaympäristön parantamiseen. Tämä joukon äänet haluaisin kuulla kovempana. ”May the force be with you”

Valoa pimeyteen etsivä Kimmo