Hyväksikäyttöä vai yhteistoiminnallista osaamisen kehittämistä?

Ammattikorkeakoulu X:n kehittämispäivässä pidin esitystä Verkkovirta-hankkeesta (www.amkverkkovirta.fi), joka keskittyy työn opinnollistamisen kehittämiseen korkeakoulukentässä. Alustukseni oli edennyt kohtaan, jossa esille nostin työelämälähtöisiä opinnollistamisen tapauksia. Esimerkeissäni oli toteutuneita yhteistyöprojekteja, joissa jokin yritys oli ollut aloitteellinen ammattikorkeakoulua kohtaan. Yhdessä oppilaitoksen kanssa yritys muokkasi amk-tutkintokoulutusta toimintaympäristönsä haasteisiin. Yhteistoiminnasta hyötyivät työelämäläheisyyttä tavoitteleva ammattikorkeakoulu, yritys, joka sai voimavarjoa kehittämiseen sekä yrityksen valitut työntekijät, joiden tutkintotaso nousi. Yllättäen amk-opettajajoukosta nousi huolestuneen pedagogin kysymys: "Onko jokin muuttunut, kun julkinen koulutus kehittää yksittäisen yrityksen toimintaa yrityksen hyväksi, eikö se ole väärin?"

Mitä tapahtuu yksittäisen amk-opiskelijan kohdalla, kun hän sovittaa opiskeluaan työpaikan toimintaan ja sen tarpeisiin, jossa hän työskentelee? Syntyykö sama ongelma? Mitä tapahtuu harjoitteluissa? Kuinka paljon saa painottua oppilaitoksen tavoitteet ja harjoittelukontekstina olevan yrityksen tavoitteet? Missä kulkee hyväksikäytön ja yhteistyön raja? Onko puhdasta yhteistyötä vain koulun tarpeiden totetuminen autenttisissa työn ympäristöissä, elinkeinoelämän tarjotessa ainoastaan toimintaympäristö? Ohjaako yrityskohtaiset, räätälöidyt tutkinto-opinnot harmaalle vai peräti mustalle alueeelle?

Kun nykyisessä osin hybridisessä työelämässä osaamista kehittyy, sekoittuvat instituutioiden ja heidän edustajiensa roolit eri verkostojen solmukohdissa. Perinteiset työnjaot ja yhteistyökumppanuudet menettävät merkityksensä. Uudet, yllätykselliset osaamisen muodot kehittyvät yhä monimutkaisempien tapahtumaketjujen ja toimijaryhmien johdosta. Myös ammattikorkeakoulut ovat osa tätä kompleksista maailmaa. Ammattikorkeakoulujen tulee pohtia roolejaan osaamisen kehittämisessä muun työelämän kanssa toimittaessa. Perinteisen oppimispolun tarjoaminen: a) teoriaopinnot, b) ohjattu tai puoliohjattu harjoittelu "oikeassa" työelämässä ja c) yritykseen tehty opinnäytetyö, ovat liian kankea ja yksipuolinen panos nykyiseen menoon. Alussa esiin nostettu amk-opettajan huolestunut kysymys tuo kaikuja vanhasta hyvästä ajasta, jolloin kaikilla oli selvät toisiinsa sekoittumattomat roolinsa yhteistyössä.

Aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen (ahotointi) sekä työn opinnollistaminen (opintojen aikaisesta työssä kertyvän osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen) ovat merkkejä hybridisestä korkeakouluopiskelusta. Hybridinen opiskelu sisältää perinteistä opiskelua, ahtoinnin ja opinnollistamisen pohjalle rakentuvia osaamisen näyttöjä, aiempien tutkintojen hyväksi lukemisia sekä digitaalisia oppimisen muotoja. Näiden opiskelumuotojen taustalla sekä fokuksessa on monikytköksellinen työelämä. Siinä sekoittuvat hetkellisesti elinkeinoelämän, julkisen sektorin ja kolmannen sektorin asiantuntijoiden, korkeakouluopiskelijoiden sekä opettajien positiot. Jos jäämme vahtimaan reviirejämme, saamme vahtia niitä ihan YKSIN.

T: Kimmo

Halutaanko todella lukion elävän ajassamme?

Onpa kulunut aikaa vuosi jos toinenkin kirjoittelustani. Syitä on monia, yksi saamattomuus. Nyt kuitenkin sytytti lopulta. Monien koulutuspoliittisten herkullisten aiheiden joukosta ponnahti minun kestosuosikkini esille, joka kirvoitti rustailemaan tekstiä. 11.1.2016 HS:n mielipidesivulla oli Antti Rastelan ja Jari Kinnulan kirjoitus: Ylioppilaskirjoitukset estävät lukion kehittämistä: http://www.hs.fi/mielipide/a1452394790081 .

Herrat tarttuivat reippaalla tavalla vaiettuun aiheeseen, jota ympäröi mystinen valkolakki-kulttuurinen palvonta ja jonka ympärille on rakentunut siilomaisia, aineinstituutioita toimijoineen. Kokonainen fragmentoitunut asiantuntijoiden palapeliyhteisö on ajan saatossa muovautunut lukion eri oppiaineiden taustalle. Erilaisina jaostoina he ja ne puolustavat reviirejään käyttäen kilpenään ylioppilaskirjoitusten luomaa statusta.

Kun muualla yhteiskuntamme eri koulutuksen portailla on täytynyt jo tovin miettiä olemassaoloaan ja pyrkiä löytämään sidos elävän yhteiskuntamme kanssa, on lukio onnistunut ajasta toiseen (hallituksesta toiseen) säilyttämään asemiaan. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen kentällä ilmiöpohjaisuus on tehnyt tuloaan jo kauan ja nyt se on mm. uudessa ops:ssa läsnä. Ilmiöpohjaisuus ohjaa pedagogit ja oppijat kokonaisvaltaisten ilmiöiden ääreen, kaataen ainerajat. Arvostelut ovat vaihtuneet aikoja sitten arvioinniksi ja itsearvioinniksi. Osaaminen on alkanut korostua jo koulutusportaidemme alkuaskelmilla.

Ammatillisella toisella-asteella osaamisperusteisuus sekä osaamisen näytöt ovat opettajan ja opiskelijan työn arkea. Toimintaympäristö ei ole luokkatila, vaan ammatillisen kasvun ja substanssiosamisen haasteet kohdataan työn ja koulun rajamaastoissa päivittäin. Tämä on muuttanut ja muuttaa edelleen opettajien pedagogista osaamista. Korkeakoulut (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) ovat monen muun vaatimuspaineen ohella panostaneet yhteistyöhön toimintaympäristönsä kanssa kansallisesti ja kansainvälisesti. Ammattikorkeakouluissa aiemmin opitun osaamisen ja työn opinnollistamisen (www.amkverkkovirta.fi) eli työssä kertyvän osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen osaksi opintoja on oleellinen osa nykyajan opiskelua.

Yksi heitto: Voisiko lukiossa olla yli ainerajojen meneviä laajoja projektiopintoja, joita ohjaisivat yhteiskunnalliset ja globaalit ilmiöt? Tiedän toki, että muutaman viikon kokeiluja projektiopinnoissa on. Vaarana kuitenkin on, että ne jäävät keinotekoisiksi, järjestetyiksi piipahduksiksi, koska pian on palattava valmentautumaan aineittain kohti yo-kirjoituksia. Tällainen tempoilu on taatusti raskasta opettajille ja opiskelijoille sekä mitä suuremmassa määrin väärinymmärrettyä projektiopiskelua. Voisiko kirjoitusten tilalla olla viimeisenä vuonna laaja tutkivakehittävä hanke, joka yhdistää teoriaa ja yhteiskunnallisia sekä globaaleja ilmiötä? Siinä joutuisivat testiin työskentelytavat, opiskeltavat teemat yli ainerajojen, opettajan ohjaustaidot, oppijoiden tiimityötaidot sekä oppimisen soveltaminen toimintaympäristöihin. Tämä toimisi ns. opinnäytteenä lukiovaiheelle ja valmentaisi korkeakoulutyöskentelyyn.

Nykyisellään kirjoitukset takaavat vanhan ajan maailmanjärjestyksen ainesiiloineen lukiokulttuurissa ja opettajatkin heimoutuvat herkästi edustamiensa aineiden mukaan. Puolustajien puheenvuoroina olen kuullut argumentin tasapuolisesta arvioinnista kaikille kirjoituksen osallistujille taustoihin katsomatta. Valitettavasti tässä argumentissa asuu harha puhtaasta ja oikeasta arvioinnista. Emme koskaan voi saavuttaa täysin "puhdasta" arviointia ilman arvolatauksia tai muita vaikutteita. Kun osaamista ja oppimista arvioidaan,se on aina (tulisi olla) kontekstiin sidottua. Kun ihminen arvioi toisen ihmisen osaamista/oppimisen tasoa, kyseessä ei ole yli-inhimillinen prosessi. Lihallisuudelta emme voi välttyä, vaan likimääräisyys on aina läsnä. Tämän havaitseminen tekee pedagogin nöyräksi ja samalla kokeilunhaluiseksi.

Kohtalon kysymys on: haluaako lukio olla edistämässä osaamisen kehittymistä sidoksissa toimintaympäristöihimme ja antaen sitä kautta valmiuksia opintielle? Jos vastaus on kyllä - on aloitettava kirjoitusten purkaminen järjestelmästä. Lakin voi saada sekä kakkua ja skumppaa nauttia sukulaisten kanssa ilman yo-kirjoituksiakin, ansioituneella lukiotodistuksella!

Että näin T: Kimmo