"Onko elämässä kyse olemisesta ja osallistumisesta vai siitä, että jotkut esiintyvät ja toiset seuraavat esityksiä yleisönä? Jo vanha juttu on se, että kansalaisuutta järeämpää on asiakkuus ja kuluttaja päihittää aina ihmisen. Tämän lisäksi nykyään yhä useammat asiat hahmottuvat näyttämöinä ja katsomoina, jakoina esittäjiin ja yleisöön." Näin viiltävästi kirjoitti Johanna Korhonen 22. toukokuuta 2013 HS:n Keskellä viikkoa - pakinassa.
Pakinan edetessä hän etsii näyttämöyhteiskunnan piirteitä EU-politiikastamme, evankelisluterilaisen kirkon ja median olemuksesta. Heti luettuani tuo teksti kosketti ja laitoin sen talteen muistikirjani väliin. Nyt kuukausia myöhemmin se osui silmiini uudestaan ja ymmärsin, miksi keräsin sen talteen. Näyttämöyhteiskunnan kautta on herkullista tarkastella organisaatioiden elämää, työntekijöiden ja esimiesten välistä toimintaa. Korkeata asiantuntijuutta, itseohjautuvuutta ja reflektoivaa kykyä omaavissa yhteisöissä (paradoksaalista mutta totta) olen nähnyt pilkahduksen näyttämöyhteiskunnan roolijakoja.
Kehittämisprosessit paljastavat salaperäisellä tavalla usein yhteisön osallisuuden asteet. Keillä on omistajuus, kun kirjoitetaan ja luodaan organisaation keskeistä tarinaa, strategiaa? Saako sitä kirjoittaaa jatkuvasti, voiko siitä neuvotella uusia tarinoita ja tulkintoja? Opettajaorganisaatioissa mm. opetussuunnitelmaprosessit nostattavat esille reviirijakoja, omistajuusriitoja, vallankäyttäjiä ja vetäytyjiä. "Minun opintojaksoni", "se tekniikan porukka siellä, hyvä niiden on toteuttaa tämä kokonaisuus, mutta meillä...", "... ei ne tätä opettajan työn arkea ymmärrä", "kuka tämän sitten opettaa, jos en minä?" . ja niin edelleen. Tällaisen prosessien ympärillä pyörii pyörteen lailla monipolvinen puhe osallisuudesta ja osattomuudesta. Muutostilanteissa osa saattaa kokea joutuvansa ulkopuolisen käsikirjoittajan laatimaan näytelmään, jossa joutuu kaikkein kirotuimpaan osaan eli kulissipainoksi. Kulissipainona olet mukana, mutta sinulla ei ole repliikkejä, eikä oleellista statusta näytelmässä. Saat sen legendaarisen vesiämpärin päähän tai putoat jostakin, jotta muut saavat nauraa. Voi käydä myös niin, ettei uudessa käsikirjoituksessa ole lainkaan roolia ja joutuu organisaation ulkopuolelle. Niin on käynytkin tänä syksynä monelle oppilaitoksissa.
Tiedoksi saattaminen, viestittäminen, valuttaminen, sitoutttaminen ja osallistaminen ovat verbejä, jotka antavat otollisen maaperän näyttämöyhteiskunnan kehittymiselle. Silloin jotkut toiset laativat käsikirjoituksen, näyttelevät keskeisissä rooleissa oikean suorituksen ja katsomossa ovat sivustaseuraajat. He aplodeeraavat oikeissa kohdissa, ehkä myös huuhdahtavat ihastuksissaan oikeissa paikoissa, kannustaen sankarijohtajia ja avainhenkilöitä yhä huimempiin saavutuksiin.
Minulle organisaatio on parhaimmillaan yhteisö, jossa ihmisiä ohjaa tarve kuulua johonkin. Yhteisöllisyyttä luo jaetut arvot, toimintatavat, käytännöt ja yhteisen todellisuuden rakentuminen sosiaalisesa kanssakäymisessä. Yhteenkuuluvuus on mahdollista, jos keskeiset elementit ovat neuvoteltavissa yhdessä, muokattavissa, ne kestävät jännitteitä ja kokemusmaailmaa on luontevaa jakaa toisten kanssa. Kirjoituksensa lopuksi Korhosen näkee näyttämöyhteiskunnalle vaihtoehdon YHTEISÖN "jossa jokaisella on kunnon rooli, osallisuus omassa ja yhteisessä elämässä".
Elämässä ja työelämässä on kyse olemisesta ja osallisuudesta, muistakaa välttää kulissipainorooleja ja seuraajapositioita.
Eläköön yhteisesti jaetut elämykset, huudahtaa entinen amatöörinäyttelijä Kimmo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti