keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Autonomian menettäminen pelottaa ja kiukuttaa



Minun työni, minun opetukseni, minun tuntini, minun substanssiosaamiseni, minun pedagogiikkani, minun ammatilliset kehitystarpeeni. Tätä listaa voi jatkaa pitkään, jos haluaa perata opettajan kaikkein pyhintä – autonomisuutta. Lukuisat opettajan työhön ja opetusalan organisaatioihin kohdistuneet tutkimukset (mm. Coldron & Smith 1999, Hargreaves 1999, Laakkonen 1999, Hakkarainen et al 2002, Auvinen 2004, Helakorpi 2007, Savonmäki 2007, Lehtelä & Viitala 2007, Brown 2008, Mäki et al 2012, Mäki 2012, Vähäsantanen 2013, Marttila 2015) nostavat esille opettajan vaatimukset työn autonomisuutta kohtaan. Muutostilanteissa kolahtavat vastakkain tarve muuttaa työtapoja ja osaamista sekä opettajan tarkkaan vaalima työn autonomisuus. Ainakin korkeakouluvinkkelistä asiaa katsoessani muutoksen tuulten osuessa autonomisuuden reviireille kehittyy nopeasti räjähdysaltis tilanne.


Kompleksinen toimintaympäristö haastaa yksilön autonomisuuden

Useissa kehittämishankkeissa kehittäjänä ollessani olen tehnyt havaintoja pedagogien suhtautumisessa työnsä muutospaineisiin. Yksilökeskeisyyden ja autonomiavaatimusten välille voi kovin usein vetää yhtäläisyysmerkit. Opettajan käsitys työn muutoksesta, työmuotojen ja työtapojen kehittämisestä ovat osalla vahvasti sidoksissa yksilökeskeisyyteen. Kyseessä on silloin opettajan autonomisuuden edistäminen - ei tiimien tai organisaation autonomisuuden kehittäminen. Kun opettaja tekee työtään persoonallaan ja työkaluna oppimisen edistämiseen on opettaja itse (ei vasara, mitta, tietokone…), tulee työstä henkilökohtainen asia. Opettaja näkee, että hänellä on yksinoikeus työn suunnitteluun, opettamiseen, oppimisympäristön luomiseen, arviointiin jne.

Nämä edellä mainitut opettajan työtä koskevat syvimmät olettamukset kohtaavat jatkuvasti korkeakoulun muuttuvat toimintakentät. Korkeakoulut toimivat yhä enemmän ennakoimattomassa toimintaympäristössä. Snowden ja Boone (2007) jäsentävät organisaatioiden toimintaympäristön neljään: Yksinkertainen toimintaympäristö, monimutkainen toimintaympäristö, kompleksinen toimintaympäristö ja kaoottinen toimintaympäristö. Toimintaympäristöt haastavat kyvyn ennakoida, havainnoida, analysoida, reagoida, kokeilla ja toimia. Yksinkertaisessa toimintaympäristössä on aikaa havainnoida ja analysoida odotuksia, tarpeita ja toimintaa. Sen sijaan kompleksisessa ja hetkittäin kaoottisessakin toimintaympäristössä on autonomisuutta vaativa opettaja vaikeuksissa.
Korkeakoulun kompleksinen toimintaympäristö ja sen odotukset haastavat opettajan autonomisuuden monella tapaa. 

Korkeakoulu ei ole enää yksinäinen linnake, johon opiskelijat hakeutuvat päätoimisesti opiskelemaan, asettaen opinnot intresseissään muita ylemmäksi. Vaatimukset osaamisperustaisuudesta ovat jo jonkin aikaa kohdistuneet korkeakouluihin ja joka talossa on laadittu osaamisperustaisia opetussuunnitelmia. Käytännön ratkaisut eivät kuitenkaan ole edenneet yhtä vauhdikkaasti kuin kirjoitetut OPSit. Aito työn ja opintojen integrointi ottaa haparoivia askelia ja tenttikulttuuri pyrkii jarruttamaan kehitystä. Työelämäläheisyyden vaatimus sekä tutkimus- ja kehittämistoiminta työelämän kanssa eivät anna opettajan olla oman työnsä herra tai rouva. Maksullinen hanke- ja kehittämistoiminta vaativat pedagogeilta kyvykkyyttä verkostoitua, tuotteistaa ja toimia monimuotoisissa oppimisen ympäristöissä.


Luopumisen tuska synnyttää vihaa

Muutos on tunnetusti joillekin meistä mielenkiintoinen haaste, toiset pyrkivät selviytymään ja kolmannet tuntevat sen edessä ahdistusta ja turvattomuutta. Pelko oman työn autonomisuuden menettämisestä saa opettajan käyttäytymään usealla tavalla. Ikävintä on ollut havaita syvää vihaa ja raivoa, joka kohdistetaan sumeilematta esimiehiin ja kollegoihin. On toki inhimillistä olla huolissaan oman osaamisensa riittämättömyydestä, toisaalta on epäinhimillistä ahdistaa oman pelon valtaamana kollegaa. Merkillistä on, että yhteisössä suodaan häiriköinnille tila. On paradoksaalista, että ihmissuhdeammatissa toimiva, koulutettu pedagogi käyttää osaamisensa vihanpurkauksiin eikä suuntaa energiaansa oman muutoksen edistämiseen. Epäasialliseen käyttäytymiseen on puututtava. Tässä on johtamistyön paikka. Vihan vimmassa käyttäytyvän opettajan edessä ei saa jäätyä. Ajassamme pitkään vaikuttanut jaettu johtajuus ei tarkoita puuttumattomuutta.

Tämän kriittisen tarkastelun ohella toki tiedän ja olen saanut sen myös nähdä, että meillä korkeakoulukentällä on myös yhteisöä rakentavia opettajia. Opettajia, jotka integroivat oman kehittämisensä korkeakouluyhteisön ja sen toimintaympäristön parantamiseen. Tämä joukon äänet haluaisin kuulla kovempana. ”May the force be with you”

Valoa pimeyteen etsivä Kimmo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti